Ei se ollutkaan munkki

Se alkaa sitten olla ohi, tämä Patonkimaaretki nimittäin. Huomenna olisi tarkoitus matkata Hollantiin ja sieltä torstaina Travemündeen lauttarantaan odottamaan aamuöistä lähtöä. Vuosaareen rantaudumme lauantaiaamuna (eihän sitä nyt aikatauluja keväällä suunnitellassa voi kaikenmaailman juhannuksia muistaa…).

Olen onneksi päässyt riisi-riisimaito-banaani-kaladietistä lähelle normaalia ruokavaliota ja kävin jo ulkoilemassa helteessä pyörälläkin melkein tunnin pakkaamisen lomassa. Oli se sitten rota- tai mikämuuvirus tahansa, niin kerta riittää, kiitos.

Tänään nautimme lounaan jälkkäriksi reissun viimeiset éclairit. Tuulihattutaikinasta (pâte à choux) tehty pitkulainen leivonnainen täytetään perinteisesti paksulla suklaa-, kahvi- tai vaniljatäytteellä (crème au chocolat, crème au café, crème pâtissière) ja kuorrutetaan täytteen makuisella tomusokerikuorrutuksella. Ensimmäisillä Ranskan reissuilla kuvittelin, että “salamat” ovat rasvaisen tuntuisia voikreemitäytteisiä munkkeja jollaiset kierrän mieluusti kaukaa. Oi kuinka väärässä olinkaan. Oi kuinka monta herkkua olisin niillä reissuilla ehtinyt syödä. Sopivan kuohkea tuulihattu, pehmeän täyteläinen, riittävän voimakkaan makuinen täyte ja makea kuorrutus…

Ranskantaitoisten kannattaa vilkaista blogijuttu éclairien historiasta. Ranskan kiertoajelu TdF voi alkaa, me olemme valmiit. Melkein. Kisan seuraamista monipuolistavat lehdet on hankittu mutta minulla ei ole hajuakaan, kuka on suosikkini. Fabian Cancellara ei aja, mutta jospa ikinuori, 300 etappia TdF:ssä ajanut suursuosikkini Jens Voigt sentään? Aikaa Korsikalla ajattevaan ensimmäiseen etappiin on vielä 11 päivää.Kumma juttu, kotoa kaipaan tuttuja juttuja, omaa sänkyä, kahvikonetta ja pientä keittiötämme mutta muuten ei voi sanoa koti-ikävän vaivaavan. Sen sijaan jo jonkin verran helpottanut Züri-ikävä on palannut…

Lotte à la vanille et à la lavande ja liikaa vettä

Aamupäivän järjettömän kovan ukkosen ja raesateen jälkeinen aurinko kimmelsi kauniisti pihan ruusuihin jääneissä vesipisaroissa. Niiden kuvaamiseen oli aikaa sen jälkeen, kun olimme vuokraemännän kanssa siivonneet sateen jälkiä. Märkä alkuvuosi on ilmeisesti tukkinut maan lisäksi rännit ja postimerkin kokoisen “takapihamme” kaivon sillä rankkasade valui katolta suoraan keittiön oven taakse kivetykselle ja sieltä keittiöön. Ja eteiseen. Ja kylppäriin. Toivottavasti sateet pysyvät maltillisina siihen asti, että joku tulee tekemään kaivolle jotain.

Illalla istuimme juttelemassa kolmisen tuntia isäntäväen luona naapuritalossa. Mukavan keskustelun jälkeen sain vahvistavaksi iltaruoaksi uuden, pitkään suunnitteilla olleen virityksen vaniljaisesta merikrotista. Kiinteälihainen vaalea kala, vanilja, laventeli ja hyvä kerma, oi mikä ihana yhdistelmä . Nyt pitää vain miettiä, mikä kala kotona sopii tähän parhaiten. Made?

Lotte à la vanille et à la lavande

• noin 500 g merikrottia
• 1 muhkea vaniljatanko
• 1/2-1 dl crème fraîchea
• 1 dl valkoviiniä
• 1 oksa laventelia

Halkaise vaniljatanko ja raaputa osa siemenistä irti terävällä veitsellä. Sekoita siemenet crème fraîcheen.

Leikkaa kala reiluiksi paloiksi (jos kalakauppias ei ole tehnyt sitä puolestasi). Paista kalapaloja kynsiä voissa noin 2 min kummaltakin puolelta. Kaada viini, laventeli ja vaniljatanko pannull. Keitä viiniä hetki kasaan. Lisää crème fraîche. Sekoita ja anna kastikkeen kuumentua. Lisää vaniljatanko. Kypsennä kannen alla keskikokoisella tulella vajaa 10 min. Kalan sopiva lämpötila on noin 50 astetta.

Vesiotuksia

Kävimme virrattomalle mutta ulkoilmaa kaipaavalle polkijalle sopivalla hitaalla ja lyhyellä sunnuntaiajelulla, kolmen kilometrin päässä Orsayn uimahallin takana olevassa puistossa. Viime reissulla kolme kertaa tapaamani laiturivahti ei ollut paikalla, mutta matkalla Yvette-joen varressa ruokaili ja uiskenteli piisami ja lammelta löytyi liejukana poikineen. Punanokkien, varsinkin räjähtäneen näköisten poikasten touhuja seuratessa ei tarvitse miettiä, mistä lintu on saanut nimensä.

Jokunen lisäfoto löytyy taas kuvasivulta.

Punavihreää

Valoja yössä

“Mitä ihmettä ne sedät ja pojat tuolla pimeässä metsässä juoksevat jouluvalot päässä?” “Ja miksi sitä pitää ompusta katsoa vaikka lähetys pätkii vähän väliä?” “Kuule Linda, se on Jukola.” “Ahaa!”

Chevreuse kuvissa

Hitsin viiru tai mikä lie. Alkaa nyppiä jokseenkin pahasti kun ei kykene syömään normaalisti eikä jaksa ajaa pyörällä. Teimme kuitenkin illalla autolla puolikuntoiselle sopivan valokuvausretken RER B lähijunaradan tämän pään pääteasemakylästä, Sain-Rémy-lès-Chevreusesta, seuraavaan kylään, vajaan kuuden tuhannen asukkaan Chevreuseen.

Rustiikin kauniin kylän kohdalla Yvette-joki on jaettu kahteen kanavaan, joista ylemmän vartta pitkin kulkeen Pienten siltojen kävely (Promenade des Petits Ponts).

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Promenade des Petits Ponts

Olen kovasti tykännyt kuvata ennen reissua etukäteisvanhenemislahjaksi saamallani makrolasilla AF-S VR Micro-NIKKOR 105mm f/2.8G ED, sekä kukka-, ruoka että tunnelmakuvia. Joissain paikoissa tänään laajis olisi ollut kiva mutta olimme liikkeellä minimivarustuksella.

Hmm. Huomasin juuri, että olen kaikissa lähikylissä kuvannut vain sympaattisia keskustajan katuja taloineen enkä kylien välien ökyasumuksia ja “tavallisia” taloja. Ei täällä siis näytä pelkästään tuolta .

Banaania, suklaata, riisiä,

pottua, patonkia ja kalaa, siinä ranskalaislääkärin ruokaohjeet stoppari- ja vääntelykipupastillien lisäksi. Se mahatautini nimittäin minnekään kadonnut vaan palasi eilen illalla takaisin, onneksi sentään kuumeetta. Jotain viiruja on lääkärin mukaan liikkeellä.Tämä viimeinen viikko menee nyt näköjään sitten ihan räkättirastaille tai harakoille, toivottavasti nuo tropit auttavat ja masu tervehtyy niin jaksan pakata kamat kotiutumista varten. Ruokaohjeistus oli kuulema selkeästi naislääkärin antama, mies olisi käskenyt syödä Mortadellaa tai muuta “hienoa” lauantaimakkaraa.

Kuvassa näkyvä Michel et Augustin -jogurtti, samoin kuin saman valmistajan limejogurtti, ovat muuten tosi nameja, kannattaa testata jos tulee reissussa vastaan.

Reissatessa sattuu ja tapahtuu ja välillä joutuu lääkäriin, me olemme “testanneet” Ruotsissa Åren ja Tärnabyn, Sveitsissä Zürichin ja Nendazin ja täällä paikallisia terveydenhuoltopalveluja. Jokaisessa kolmessa maassa on saanut lääkäriltä paljon ystävällisempää, kiirettömämpää ja keskustelevampaa kohtelua kuin kotona, jossa (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) varsinkin työterveyslääkärissä tuntee lähes aina olevansa rahaa tuottava nappula josta pitää vain päästä eroon buranareseptillä. Täällä ja Sveitsissä perhelääkärisysteemi on varmaankin osasyy siihen, että potilasta kuunnellaan ja keskustellaan enemmän hänen kuin tietokoneen kanssa.

Jaa, jaksaisikohan tässä vähän tehdä hommiakin. Onneksi ekat viisi viikkoa olivat töiden suhteen oikein onnistuneita.

Pottusaarella, osa 2

Pilvisenä sunnuntaina poljimme ystäviemme vapaa-ajanasunnolta Barbâtresta ensin laskuveden paljastamalle merenpohjalle ja sitten suo- ja suola-allasalueiden läpi saaren pohjoiskärjen kalasatamaan le port de l’Herbaudièreen kreppilounaalle Crêp’Chignoniin (joka on loistava kreppipaikka vaikka minulle ei kauhean hyvin sattuneesta syystä maistunutkaan…).

Täällä osteri kasvaa.

Pyöräilyä meressä.

pitkäjalka

ristisorsia

ristisorsia

Osteripuskien satokausi on näin alkukesästä lopuillaan ja suola-altaiden aluillaan. Yritin opiskella suolan keräämistä vajaavaisella ranskan taidollani netistä ja Île de Noirmoutier -kirjastamme. Jotenkin näin se menee, historiasta alkaen.

Mineraalipitoisen merisuolan keräämisen kulmikkaan spriraalin muotoisten, moniosaisten altaiden (œillet) avulla aloittivat benediktiiniläismunkit 400-luvulla. Nykyään Noirmoutierin saarella on satakunta suolanviljelijää (le saunier) ja 3000 suola-allasta, jotka tuottavat vuodessa (säästä riippuen) noin 3 miljoonaa kiloa suolaa. Merestä tuleva veden suolapitoisuus on suola-allaskiemuraan tullessa 35 g/l ja lopussa, sisimmissä altaissa, haihtumisen ansiosta 300 g/l, aikamoinen paksuuntuminen siis. Karkea suola (le gros sel) vajoaa altaiden pohjaan ja kaikkein hienoin, pöytäsuolana käytettävä suolankukka (la fleur de sel) kerääntyy altaiden pinnalle, josta se kerätään pitkävartisten lastojen avulla aurinkoon ja tuuleen kuivumaan.

Valitettavasti emme päässeet näkemään suolan keräämistä emmekä suolakasoja sillä altaita vasta valmisteltiin tämän kesän satoa varten. Ostimme kuitenkin sympaattisesta pienestä suolakaupasta vaatimattoman 5 kg säkillisen karkeaa suolaa ja pienemmän pussillisen suolankukkaa, niillä pärjännee jonkun vuoden .

Täällä suola kasvaa.

Tämän maan kieltä taitamattomienkin käsityösuolasta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista suola-altaiden vuosikierrosta kertova kuvasarja ja suolankukan keräämisvideo. Tällaista ei voi olla missään muualla kuin Ranskassa, eihän? Paikallinen leipomo myy aamupatonkia ja muita leivonaisia turistille ja tökkää vakioasukkaiden baguetten postilootaan!

Pottusaarella, osa 1

Vietimme viikonlopun Atlantin rannalla, ystäviemme vapaa-ajan asunnolla Ranskan peruna- ja suolasaarella Île de Noirmoutierilla. Retki oli muuten oikein onnistunut, mutta perjantain ukkonen tai muu ilmiö oli jumittanut netin ja lauantai-illan masutuntemukset, sunnuntain ruokahaluttomuuteni ja vetämättömyyteni ei johtunutkaan liiallisesta herkuttelusta vaan hiljaa hiipivästä vatsataudista. Nyt elämä alkaa taas vähitellen voittaa.

Pottusaarella on vajaa kymmenen tuhatta vakituista asukasta ja valtaisa määrä valkoisia, pääosin sinisin ikkunaluukuin varustettuja loma-asuntoja sekä useita leirintäalueita. Näin suurimman sesongin ulkopuolella teillä ja ruokakaupassa ei ollut kummoisia ruuhkia, mutta heinä-elokuussa tilanne on toinen.

Saaren pinta-alasta noin kolmannes on suota (hyvin erilaista kuin kotona) ja suola-altaita, eteläosan länsireunalla ja pohjoisessa on hiekkapohjaista rannikkometsää ja lopun maan kylien ulkopuolella vievät perunapellot. Kukat viihtyvät merellisessä ilmastossa sekä ystävämme puutarhassa että muiden pihoilla.

Saaren pohjoiskärjen kalasatama ja osteri- ja simpukkaviljelmät tuovat tuoreita meriherkkuja kauppaan ja ruokapöytiin. Ostimme marketin huikealta kalatiskiltä lounaalle merianturoita (sole) (10 €/ 4kpl) ja illaksi kaksi jättitaskurapua (joista lisää myöhemmin). Lättänäkalat laitoimme yksinkertaisesti bistrotyyliin jauhottamalla ne kevyesti ja paistamalla pannussa voissa. Tuoreuden ja säilyvyyden määritelmä on muuten satamapaikassa aika tarkka – kalat, joista on nahka poistettu, kehoitetaan syömään heti eikä vasta illalla.

Lounaan jälkeen kävimme parin tunnin yhdistetyllä lintukuvaus- ja pyörälenkillä saaren eteläosassa. Matkalla pääsimme ihmettelemään nousu- ja laskuveden suurta eroa, le Passage du Gois, 4,2 km mittainen saaren mantereeseen yhdistävä tie, jota pitkin ajoimme saareen aamuyöllä, oli veden alla.  Dyynien vieressä, Le Polder de Sébastopolilla, on paljon lintuja muuttoruuhkien ulkopuolellakin.  Lokki- ja tiirayhdyskuntien lisäksi pääsimme ihastelemaan avosettiperhettä ja haikaroita.

avosetin poikaset

avosetti

avosettiperhe

silkkihaikara

silkkihaikara

Le Passage du Gois

Le Passage du Gois

Lisää kuvia viikonlopun retkestä ja neljän vuoden takaisesta, aurinkoisemmasta retkestä, löytyy kuvasivulta.

Luimupupulan ravintolakisaa johtaa…

… La Régalade …Ensimmäistä kertaa Ranskassa ollut työkaveri piti tietenkin viedä viimeisenä iltana aitoon bistroon. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka monta, mutta, yllätys, yllätys, valitsimme aina hyväntuulisia, ruoasta nauttivia ihmisiä täynnä olevan suosikkipaikkamme, 14. kaupunginosan La Régaladen.

En voinut vastustaa päivän listan alkupalaa enkä jälkiruokaa, huhtasieniä villiparsan kera ja kirsikkaclafoutista sorbetilla, aaaaaah. Tonnikalanikin oli laitettu täydellisesti, samoin toisten turskat.

Pääkokkini oli valmistautunut aikaisemmilla kerroilla ihailemamme klassikkojälkkärin Riz au laitin syömiseen tilaamalla kevyehköt alku- ja pääruoat, uppomunan ja turskan vihanneksilla. Aterian huipennus, “maitoriisi”, kylmä kermainen ja vaniljainen makea riisipuuro tarjotiin kinuskikastikkeen kera. Namia, namia, mutta minulle kulhollinen olisi kyllä riittänyt ainoaksi annokseksi .

Le jardin du Luxembourg