Päivän lumikenkäretkelle lähtemisessä oli pientä hämminkiä, josta onneksi selvittiin lopulta vai tunnin ajanhukalla. Ratikkapysäkille kävellessämme tajusin, miksi kengät tuntuivat kumman suurilta: olin unohtanut pohjalliset. Junan lähtöön oli aikaa 17 min ja liputkin oli vielä hankittava, joten lähdin yksin hakemaan kengäntäytteitä. Pysäkille palatessani aikaa oli 11 min ja seuraavan ratikan tuloon 4 min, joten päätin jatkaa matkaa jalan, ensin portaita alas ja sitten juosten joesta yli ja asemalle. Olin hieman hikisenä junan vieressä vajaa minuutti ennen lähtöaikaa, joten menimme sisälle ykkösluokan päästä ja lähdimme kävelemään kohti kansan vaunuja. Onnistuin tiputtamaan aurinkolasini sopivasti vaunujen välissä ja ne lensivät avoimesta ovesta laiturille ja sieltä tietenkin junan alle. O-lasien pelastaja astui junasta ulos samaan aikaan kuin juna lähti liikkeelle. Jahas, hieno tilanne: minä yksin junassa matkalla Ziegelbrückeen, ilman matkalippua, rahaa ja kenkäilyseuraa. Onneksi todella mukava konduktööri, joka oli nähnyt koko episodin, kuunteli kiltisti tarinani ja käski minun matkata sinne, minne olin menossa ja uskoi matkaseuran tulevan seuraavalla junalla. Lasit selvisivät koettelemuksesta ehjinä ja minäkin löysin taskusta vitosen, jotta sain odotellessani aseman kahviosta Birchermüesliä ja vettä.
Jatkoimme matkaa Arvenbüeliin (maailman tiheäpysäkkisimmällä) paikallisbussilla. Lunta oli valtavasti, pakkasta kymmenkunta astetta ja muita kenkäilijöitä “runsain määrin”. Alue sopisi varmasti mukavasti lumisateiselle mäkipäivälle tai suksien kanssa könyämiseen. Lumiräpylöitsijän etenemisen ja maisemien kuvailu jatkuu tuttuun tapaan kuvasivulla.
Tekevälle sattuu.. Aivan mahtavia on nuo vuoristomaisemat. Kyllä kelpaa kuvailla!
Niinpä. Jälkeenpäin on sitten hyvä tarina kerrottavana.
Onhan noita maisemia mukava kuvata. Pilvet ja usva ehtivät retken aikana liikkua paikasta toiseen, joten samoista mäistä saa erilaisia kuvia.