Parin viikon puuhia ja jumeja

Armaksen päiväkirjasta: ”Kylläpäs emäntä on ollut laiska kirjoittaja. Melkein kahden viikon tarinat pitää kertoa kerralla.

Palataan hetkeksi vielä rally-tokon SM-kisoihin. Ei muistella arvostelua, vaan katsotaan Sporttirakin ottamia kuvia. Iso kiitos niistä.

Toissa viikolla treenasin aksaa ja tokoa. Perjantaina aloitettiin uudessa tokoryhmässä, jonne vaihdettiin rallyryhmästä. Tein ohjatun noudon hyvin ja tunnaria ekan kerran hallissa. Kivasti sujui sekin. Lauantaina oltiin nollakoirailemassa Vihtavuoren rallykisassa. Muistin kyllä, että siellä se amppari aksakisassa hyökkäsi suuhuni. Vähän oli huono fiilis tehdä hommia sitä muistellessa mutta onneksi paikalla oli paljon hyviä kavereitani. Iltapäivällä käytiin ulkona syömässä Keski-Suomen lampaankasvattajien tapahtumassa Toivolan Vanhalla Pihalla. Hyvää lammasmakkaraa oli.

Sunnuntaina mentiin Ainon porukan aksaamaan ja lenkille. Sekä kepittely että juoksari-A näyttävät kuvienkin perusteella sujuvan hyvin, eikös vaan? 

Sunnuntaina vaikutin kuulemma sen verran vaivaiselta takapäästä, että isäntä vei minut maanantaina Dynamic Fysion Marjolle hoitoon. Selän nikamalukon avauksen ja SI:n vinouden korjauksen jälkeen elämä helpotti parissa päivässä mutta lihasjumia oli kuulemma vielä sen verran, että emännän mielestä en saanut mennä tänään aksakisoihin. Harmistusta helpotti se, että Aija tuli tänään alkuillasta hieromaan minut. Kaikenlaisia kireyksiä kuulemma löytyi, ainakin niskasta, lanneselästä ja takareisistä. Vasemman takajalan yksi varvaskin oli kovasti jumissa.

Viikolla yritettiin iltalenkeillä etsiä sieniä. Karvarouskuja löytyi sienisalaattiin, leppärouskuja paistettavaksi ja kolme herkkutattia pastaan mutta isoista saaliista on vain haaveiltu. Kotitreenin lisäksi eilen tokoiltiin valmennusryhmässä. Päivän teemana oli kokonaisuus kuntoon. Tehtiin koemaisessa setissä L, kaukot ja tunnari. Olin oikein taitava vaikka kaukoissa vähän valuin eteenpäin ekassa seisomisessa. Liikkeiden väleissäkin maltoin olla haahuilematta.”

Sienetön iltalenkki

On se nyt kumma. Vettä satanut jo koko syksyllisen verran mutta niin vaan tultiin tänään tyhjän sienikorin kanssa autolle. Onneksi viime vuoden hyvästä herkkutattisaaliista on vielä sen verran jäljellä, että puutostauti ei pääse iskemään vaikka kuivuri ei tänä syksynä tateista täyttyisikään. Mukava lenkki silti oli, Armas pääsi näyttämään Saukkolan lenkkipolkuja Pippalle. Kyllä oli taas kaksikolla vauhti päällä.

Mustatrikkikaksikko ja mustavahakkaita

Armaksen päiväkirjasta: ”Eilen näin piiiiitkästä aikaa ihanan tyttöystäväni Keksin. Juoksimme, juoksimme, juoksimme ja autoimme ihmisiä etsimään kanttarelleja ja muita sieniä. Me ollaan Keekun kanssa niin hyviä kavereita, että symbioidutaan ekoissa kuvissa yhdeksi koiraksi.

Emännän ja isännän mielestä olin hiekassa ja lätäköissä pyörimisen jälkeen kauhean likainen mutta säästyin onneksi suihkulta, harjattavaksi kyllä jouduin.”

Hienon kanttarellisaaliin, parin herkkutatin ja vuoden ekojen suppisten lisäksi löysimme vuosien tauon jälkeen toukattomia mustavahakkaita, jotka päätyivät kuivurin sijaan pannulle. Vahakkaat herkuteltiin uunissa kypsennettyjen karitsanlihapullien kanssa.

• noin 1/2 l paloiteltuja mustavahakkaita
• 2 keskikokoista sipulia varsineen
• loraus valkoviiniä
• timjamia, suolaa, (kubeben)pippuria

Leikkaa sipulit puolirenkaiksi ja paloittele varret. Esipaista rinkuloituja sipuleita kunnes ne pehmenevät hieman. Nosta sipulit pois pannulta. Laita sienet pannulle ja paista niitä kuumalla lämmöllä kunnes niistä lähtevä neste on lähes kadonnut. Palauta sipulit pannulle. Lisää varret, timjami ja valkoviini. Kuumenna, kunnes alkoholi on haihtunut. Hauduta kannen alla muutama minuutti kunnes sipulinvarret ovat pehmenneet. Lisää suola ja pippuri.

Kuivurin hurinaa

Reissusta kotiutumisen jälkeen olen harrastanut keräilyä joka päivä. Eiliseltä yksinäiseltä suoreissulta oli tuliaisena moneen kertaan kastellut saappaat, miljoona hyttysenpuremaa, jokunen hilla ja puolisentoista litraa mustikoita. Alkuillan juoksulenkiltä löysin kolme herkkutattia, joilla herkuttelimme iltaruoalla. Tänään retkeilimme koko porukalla Laukaan takametsissä ja saimme pitkästä aikaa kuivurille töitä (viime vuoden sienisadosta ei säilöttävää riittänyt). Heinä-elokuulle tyypilliseen tapaan herkkutateista aikamoinen osa on toukkien, etanoiden ja muiden örveilöiden syömää mutta italialaisella asenteella saimme kuivuriin neljä kerrosta tattia ja yhden isohaperoa.
Sienikori oli tullut tiensä päähän (homentunut) ja uutta ei ole muistettu ostaa, joten päivän saalis piti kerätä ämpäriin.

Armaksen päiväkirjasta: ”Tällä viikolla metsäretket ovat olleet erilaisia kuin ennen. Ihmiset ovat kyykkineet suossa ja metsässä ja keränneet erilaisia juttuja. Minä tykkään oransseista sienistä ja sinisistä marjoista. Sienistä syön jalasta pois napsaistun palan ja mustikoita mussutan suoraan varvusta. Ihmiset epäilivät, etten jaksa viihdyttää itseäni kauhean kauaa, joten isäntä lähti monta kertaa kävelemään ja eksyi aina. Minun piti sitten etsiä emäntä ja juosta takaisin isännän luo. Rehkimisen jälkeen oli mukava makailla mustikoiden keskellä ja kieriskellä. Sen ihanuuden opin pohjoisessa äijäkoirilta. Kyllähän mun tyttöystävätkin kierivät lumessa ja uimisen jälkeen mutta vasta pitkien tunturilenkkien aikana tajusin, että sitä pitää kokeilla.

Eikös mulla olekin hieno uusi panta? Se on samaa merkkiä kuin Zappalla ja Sotiksella ja Kiirunassa tehty.”

Puolukassa tattimaassa

Täällä päin ei ole mikään salaisuus, että Laukaan perämetsissä on hyviä marja- ja sienipaikkoja. Sinne mekin suuntasimme iltapäivällä Ween ja Maan Wiljaa syysmarkkinoilla käynnin jälkeen.

Sienien suhteen tilanne näytti hieman viime viikonloppua paremmalta, maa ei ollut enää ihan tyhjä. Löysimme viitisentoista herkkutattia, joista kotiin kuskattin viisi ja iltaruokaan pääsi hieman yli kaksi. Matoisuusaste oli samalla tasolla kuin heinäkuun tateilla pahimpina kesinä. Ei noista kuvan sienistäkään meille mitään jäänyt… Puolukoita sen sijaan oli niin paljon kuin vain kuvittelee kotona jaksavansa perata. Reilun 15 litran poimuroimiseen ei kauaa aikaa mennyt. Enpä muista noin nopeasti puolukkaa keränneeni kuin lukiovuosina asuntolan takapihalta. Siinäkin saattaa aika kullata muistot.

Laitoimme muutaman litran kokonaisina pakkaseen ja suurimman osan survoimme puunuijalla ja laitoimme survoksen lasipurkeissa jääkaappiin. Nyt riittää mustallemakkaralle lisuketta, puurolle päällistä ja rahka- sekä leivonta-ainesta pitkälle talveen.

Suppiksen pentuja

Iltakävely luottosuppispaikkaamme kertoi, että tilanne on parempi kuin viime syksynä, joilloin ainakin tuon paikan koko (vähäinen) sato kuivui pystyyn. Toissasyksyn kaltaista pyykkikorisaalista ei kannata odottaa mutta kyllä sammalen seasta jonkin verran pieniä nuppineulasieniä pilkisti. Kasvamista odottavan aika on kovin piiiiiiiitkä, sientenkin suhteen…

Huhuu sienet, missä olette?

Syyskuu alentaa työpaikallamme päiväänsä viettävien ihmisten keski-ikää vuositolkulla kesään verrattuna, aikaan sidotut tapahtumat lisääntyvät ja kotitoimistoaika vähenee. Kiireinen siirtymä arkeen on sujunut mukavasti ja kelit ovat olleet iltaulkoilulle suosiolliset vaikka illat alkavatkin hämärtyä aikaisemmin. Vaikka osasimme eilisen pyörälenkin polkujen sivustojen tarkkailun perusteella odottaa, että tämän illan sieniretken saaliista ei kannata liikoja odottaa, niin pettymys oli silti melkoinen. Jokunen viikko sitten kasvamaan jättämämme kanttarellit olivat kuivuneet pystyyn eikä tuoreen näköisiä sieniä ollut kolmea enempää tarjolla: kauden ensimmäinen vaaleaorakas ja kaksi kanttarellia. Onkohan tästä tulossa huonoin sienivuosi koskaan? 

Sienisaaliilla ei kahta nälkäistä ruokittu, joten teimme eilisistä jämistä pyttipannun: uunissa kypsytettyä kotimaista lohta (pakastimme yhden kalan kesällä kun sitä sai kaupasta), höyrytettyjä Pito-pottuja, yksi sipuli varsineen, kaikki kolme sientä ja muutama oksa tilliä. Ei siitä näköjääm jäänyt mitään huomiselle lounaalle…

Kanttarelliton piirakka

Uusien perunoiden sesonkiaikaan höyrytämme niitä aina reilun kilon kerraallaan. Ylijäämäpotuista voi sitten tehdä perunasalaattia, pizzaa, toripannua tai syödä niitä lounaalla sellaisenaan. Tänään suunnittelin ensin tekeväni lehtikaalista ja Ricottasta piirakan, mutta täyteestä tulikin hieman toisenlainen löydettyämme pottukulhon jääkaapista. Höyrytimme kalen ja sipulit varmistaaksemme, että ovat ne kypsyvät kunnolla ja että täytteen rakenne olisi sopivan kiinteä. Jos kaapissa on hyvää kinkkua ja vuoassa tilaa, niin sitä voi lisätä muutaman palan täytteeseen.

Kale-pottu-sipulipiirakka

Pohja:

• 1/2 dl oliiviöljyä
• 2 dl täysjyväspelttijauhoja
• 1 3/4-2 dl vehnäjauhoja
• 1/4 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1 1/2 dl vettä

Täyte:

• pieniä uusia perunoita kylmänä (25 pientä siikliä kylmänä)
• muutama lehti lehtikaalia
• 5 uutta sipulia varsineen (3 puna- ja 2 keltasipulia)

Päällinen:

• 5 munaa
• 1 dl kuohukermaa
• 1 1/2-2 dl turkkilaista jogurttia
• 1/4 tl suolaa

Revi lehtikaali palasiksi. Heitä ranka bioroskiin. Paloittele sipulit. Höyrytä lehtikaalit ja sipulit. Paloittele perunat.

Sekoita pohjan aineet  ja tee taikinasta pallo. Laita noin pellin kokoinen pala leivinpaperia irtopohjaiseen piirakkavuokaan. Painele taikina paperin päälle vuoan pohjalle ja reunoille jauhotetuin käsin. (Voit myös painella taikinan voideltuun piirakkavuokaan ja esipaistaa pohjaa noin 15 min.)

Levitä perunapalat pohjan päälle ja lehtikaalit ja sipulit pottujen päälle. Sekoita päällisen aineet keskenään ja kaada seos täytteen päälle. Leikkaa roikkuvia leivinpaperin reunoja lyhyemmiksi.

Paista 190 asteessa noin 45 min. Anna piirakan seistä vuoassa noin 10 min ja nosta se tarjoilulautaselle leivinpapereineen. Irrota paperi. Jos maltat, niin odota vielä hetki ennen piirakan leikkaamista.

Hesari kertoo, että ”Kanttarellisato on parhaimmillaan juuri nyt”. Aha. Ehkä etelässä ja tarunomaisilla Päijänteen saarten kanttarellikedoilla. Meillä ei ole jättisaalista tuottavaa kanttarellipaikkaa oiken ole ja iltapäivän pienellä metsäretkellä joka vuosi jonkinlaisen saaliin antavaan paikkaan näytti tältä:

Jätimme sienivauvat kasvamaan.